Matka jatkuu – Helin blogi, osa 8
Forever
Tähän asti tapahtunutta:
50-vuotias pitkän linjan lenkkeilijä havahtui ajatukseen, ettei pelkkä lenkkeily riitä. Kuntosalilla käynti ei kuitenkaan hotsittanut – ei sitten lainkaan. Kävi kuitenkin niin, että lihaskuntoilun liikkeelle laukaisemat hormonit ja alkukantainen onnistumisesta innostuminen ottivat ohjat, treenaamiselle alkoi löytyä aikaa ja nyt on vaikea elää sitä ilman. Ei tässä näin pitänyt käydä.
Alkuun tunnustus: Ehdotin Foreverille blogisarjaa lihaskuntoilun aloittamisen sietämättömästä vaikeudesta sen vuoksi, että tekemällä urakastani julkisen en voisi luistaa lupauksesta, jonka tein itselleni.
Haastattelin työni kautta asiantuntijoita ja kirjoitin artikkeleita lihaskunnosta huolehtimisen tärkeydestä ja aloin pikkuhiljaa ymmärtää sen itsekin; pelkkä lenkkeily ei riitä ihmiselle. Lihaksista täytyy pitää huolta kokonaisvaltaisesti, koska muutoin ei hyvä heilu.
Viisikymppisellä alkaa vain tuo elämä olemaan aika lailla uomissaan, eikä uuden aikaa vievän harrastuksen sovittaminen siihen ole mikään helppo juttu.
Toinen syy blogiurakkaan ryhtymiseen oli se, että ajattelin ajatusteni jakamisen hyödyttävän myös muita. Edustin jahkailijan arkkityyppiä potenssiin kymmenen; perustelin negatiivisia tunteita kuntosaleja kohtaan kysymällä, miksi maksaa kuntosalikortista, kun lenkille pääsee ilmaiseksi ja tuumimalla, ettei minulla ole sellaiseen edes aikaa. Paketoin argumentit yhteen kuluneella, mutta paikkansa pitävällä ja pätevältä kuulostavalla sanonnalla, jonka mukaan aika on rahaa.
Forever osoitti rohkeutta päästäessään minut sivuilleen, hatunnosto sille siitä, mutta myös viisautta ymmärtäessään vertaisvalituksen ja vertaistuen voiman. Totesin heti blogisarjan kärkeen, että vaikka into kuntosalilla käyntiä kohtaan onkin nollassa, lihaskuntoilun tarve on ja pysyy kympissä, sadassa, tapissa ja katossa – miten sen vahvemmin sanoisi. Ja kaikki syyt, jotka estävät meitä sitä toteuttamasta ovat entistä presidenttiämme mukaillen tekosyitä.
Ja niitä syitä riittää. Tilastokeskuksen mukaan vain joka neljäs aikuinen harjoittaa lihaskuntoaan. Voi olla, että osa niistä neljästä miljoonasta ei ole ajatellutkaan asiaa, mutta veikkaan, että suurin osa heistä tietää, että pitäisi, mutta niin vain se jää tekemättä.
Suosituimmat syyt lienevät yhteisiä – sehän niistä suosituimpia tekeekin: ajan ja motivaation puute, kustannukset, epävarmuus tekniikoista, kivut ja liikkuvuusongelmat sekä aina toimiva ja perusteluita kaipaamaton muutosvastarinta. Syiden pinnalle tuominen, miettiminen, viipaloiminen, uudelleen järjestely ja keskustelu, ne kaikki auttavat prosessin alkuun ja pikkuhiljaa tai sitten rytinällä kohti muutosta.
Ja niin vain Forever oli oikeassa; blogisarja on saanut runsaasti vastakaikua. Suuri osa yhteydenotoista on ollut komppaavia: “Samaa olen miettinyt. Pitäis juu, mutten vain saa aikaiseksi.”
Kiitostakin on tullut: “Se oli hyvä se päätelmä, että yksikin kerta on enemmän kuin ennen. Sillä pääsee hyvin alkuun.”
Osa viesteistä on tullut ohjeen muodossa ja kiitos niistä. Otin koppia muun muassa vinkistä pyytää Personal Trainer apuun. Sen käyttämiseen oli iso kynnys, mutta sattuma puuttui peliin, Forever täytti vuosia ja tarjosi jäsenilleen tunnin tapaamisen veloituksetta. Normaalisti ensikäynti maksaa näemmä 35 euroa, mikä vastaa hyvin suunniteltua kauppareissua. Se on pieni hinta mahtavaan pakettiin pannusta ohjauksesta, neuvoista, tuesta ja motivoinnista, joka tepsi ainakin minun suhteen. Kuntosalilla käynnistä tuli PT:n kannustuksen ansiosta tapa.
Hyvä huomio löytyi myös eräästä viestissä: “Kuntosaliharjoittelu on matka, ei päämäärä”. Omat tavoitteeni tuntuivat päämääriltä, mutta totuushan on se, ettei päämääräkään ole staattinen tila, vaan prosessi. Sen jälkeen tavoitteeksi tulee asettaa vähintään tilan ylläpito tai sen edelleen kohennus, koska muutoin alkaa alamäki.
Sellaista se hyvä elämä on, jatkuvaa liikkeessä pysymistä.
Tärkeintä tietenkin on, että on alun alkaen lähtenyt sille kuntosalimatkalle, koska lähtötelineet siirtyvät iän myötä joka vuosi taaemmas. Palataan tähän pian.
Kyselin blogisarjaa aloittaessani huvikseni tekoälyltä, millä ajatuksilla se tsemppaisi ihmistä, joka yrittää mahduttaa kuntosalirutiinin elämäänsä. Tekoäly tarjosi seuraavaa:
“Ole oma valmentajasi.” No, pieleen olisi mennyt tällä neuvolla. Korostan vielä, että investointi PT:n palveluihin kannatti.
“Rutiini on avain menestykseen.” Tiedetään.
“Olet vahvempi kuin luuletkaan.” Se nähdään kohta. Veikkaan, että vedän yhden leuan, mutta saatan yllättää itseni kahdella.
“Viikoittainen rutiini on rituaali, ei taakka.” Hmm, seuraava.
Neljäs lause sen sijaan kolahti, ja nyt palataan takaisin niihin lähtötelineisiin:
“Parempi myöhään kuin ei milloinkaan.”
Koko homma, eli havahtumiseni lihaskuntoilun tärkeyteen lähti liikkeelle noin vuosi sitten haastatellessani geriatrian erikoislääkäri Arvo Haapasta. Kirjoitin haastattelun perusteella artikkelin vanhuuden gerasteniasta, eli ilmiöstä, joka kulki aiemmin nimellä vanhuuden hauraus- ja raihnaisuusoireyhtymä (HRO).
“Vanhuus ja raihnaisuus on totuttu liittämään yhteen. Ne kulkevat käsikynkässä, kunnes jälkimmäinen kiihdyttää vauhtiaan ja vie vanhuksen mennessään. Näinkö sen kuuluu mennä?
Ei, vastaa Haapanen. Gerastenia, eli uupumuksen tunne, aktiivisuuden väheneminen, lihasvoiman heikkeneminen ja kävelyvauhdin hidastuminen eivät kuulu normaaliin vanhuuteen.”
Se herätti. Ikääntymiselle ei voi tehdä mitään, mutta hauraudelle ja raihnaisuudelle voi.
Gerastenia kasvattaa kaatumisten, murtumien, sairaalaan joutumisen ja ennenaikaisen kuoleman riskin kaksin- tai kolminkertaiseksi. Samoin on laita päivittäisistä toiminnoista selviytymiseksi tarvittavan avun ja pysyvän hoivakodin tarpeen kanssa. Fyysinen rajoittuvuus sekä tyytymättömyys elämään nousevat gerasteniapotilailla jopa nelinkertaiseksi.
Haapanen totesi myös, ettei koskaan ole liian myöhäistä aloittaa liikuntaa eikä voimaharjoittelua. Tutkimustulosten mukaan lihas ei menetä kykyään kasvaa tai kehittää voimantuottoa iän myötä.
Niinpä päätin tehdä elämänmuutoksen. Se ei ollut suuri sellainen, koska liikunta on kuulunut aina elämääni. Nyt liikkumisesta tuli vain monipuolisempaa. Helppoa uuden rutiinin muodostaminen ei silti ole ollut, kuten blogisarjaa seuranneet ja läheiseni ovat huomanneet, mutta jo nyt voin sanoa, että se kannatti.
Siispä kiitos työnantajalle, joka tyrkkäsi salikortin käteeni. Vink vink muut työnantajat!
Iso kiitos Foreverin Personal Trainer Tiinalle, joka kuunteli ja laati tarpeenmukaisen ja koukuttavan saliohjelman.
Ja kiitos Foreverille kivoista ja helposti saavutettavista tiloista, laadukkaista välineistä, runsaista vaihtoehdoista sekä aivan mahtavasta tunnelmasta, joka syntyy pienistä asioista, asiakaspalvelun tervehdyksestä, siistijän huikkaamista heipoista, mukavasta jutustelusta pukuhuoneessa, kivasta fiiliksestä salin puolella, hauskoista hetkistä ryhmäliikunnan parissa ja respan taas heittäessä lähtijän perään, että “Nähdään!”
Kyllä varmasti nähdään.
Leuanvedon suhteen päätin noudattaa tekoälyn neuvoa numero 6:
“Luota itseesi, kaikki muu seuraa perässä.”
Heitin kuminauhan hiiteen ja vedin puolitoista leukaa!
Ja se on puolitoista enemmän kuin ennen!
