Rutiinit hiiteen! Helin blogi osa 3

Tähän asti tapahtunutta: 

50-vuotias pitkän linjan lenkkeilijä havahtui ajatukseen, ettei pelkkä lenkkeily riitä. Ajatus kuntosalille menosta ei kuitenkaan nappaa, mutta sinne mennään, koska a) ihminen tarvitsee voimaharjoittelua, b) työnantaja meni hankkimaan kuntosalikortin ja c) selkää juimii. Ensimmäinen salikerta jätti jälkeensä pääosin tyytyväiset tunteet sekä kipeät lihakset. Odotusten vastaisesti kokemus ei ollutkaan ihan kamala. 

Mutta silti. Huomasin taas arvottavani tekemisiäni. Kalenterissa oli perjantai-iltapäivän kohdalla salimerkintä, mutta ajatus siitä, että ryhtyisin purkamaan viikonlopun hommailusumaa jo silloin, oli paljon houkuttelevampi.
Miten ihmeessä saan tehtyä tästä kuntosalitouhusta rutiinia? Pelkkä kalenterimerkintä ei näytä siihen riittävän.

Amerikkalaiskirjailija James Clear kysyy kirjassaan Pura rutiinit atomeiksi, auttaisiko, jos uudesta rutiinista tekisi mahdollisimman houkuttelevan?

No totta kai se auttaisi. Mutta aikuisena koen velvollisuudekseni esittää vastakysymyksen: täytyykö kaiken olla aina niin mukavaa? Eihän hampaiden pesukaan herkkua ole, mutta suurin osa sitä tekee, koska muuten hampaat putoavat. Lihaskuntoa pitäisi harjoittaa, koska muutoin romahtaa… moni asia. Toki hampaiden hoitoon menee vähemmän aikaa kuin tarvittaviin lihaskuntoliikkeisiin, mutta silti – lavuaarin luo hakeudutaan enempiä empimättä aamuin illoin ja hommaan uhrataan oppikirjan mukaan 28 minuuttia viikossa. Sitä harvemmin tulee ajateltua.

Clearin väittää myös, että tekemiset, joista seuraa välitön palaute muodostuvat helpommin rutiineiksi kuin sellaiset, jossa se tulee viiveellä. Se kuulostaa ihan loogiselta. Hampaiden pesulla saa aikaan puhtaan suun, ja se tuntuu laakista raikkaalta. Toki varsinaisen palkinnon, eli terveen purukaluston eteen täytyy tehdä pitkäjänteisesti töitä. Kuinkahan moni jaksaisikaan pestä hampaita ilman päivittäisiä pikkupalkintoja?

Vähän sama juttu kuntoilun kanssa. Pieniä potteja pitkin matkaa ja lopussa kiitos seisoo. Luonto on kehitellyt liikunnan kylkeen nerokkaan huijaussysteemin, jolla se saa ihmiset ja ehkä muutkin eläimet rehkimään ja huhkimaan ja vaikka jolkottelu ja ponnistelu onkin fyysisesti rankkaa, sen äärelle palataan ja sitä halutaan tehdä lisää.

Temppu on itse asiassa yksinkertainen ja aika halpamainenkin, mutta kuten sanoin, äärimmäisen ovela. Elimistö pumppaa jo treenin aikana systeemiin onnellisuushormoniksi kutsuttua dopamiinia, joka saa aikaan euforisen tunteen. Hanat aukeavat jostain syystä pienellä viiveellä; lenkkeilyn suhteen puhutaan muutamasta kymmenestä minuutista, lihaskuntoilun puolella sen nopeus ja vahvuus riippunee siitä, mitä tekee ja miten sen tekee. Pikakyselyn perusteella tasan puolet salilla käyvistä kollegoistani kertoi hyvän olon iskevän jo salilla, toinen puoli raportoi onnen tunteista treenin jälkeen. Kumpikin puoli kertoo juuri tuon mahtavan fiiliksen olevan yksi suurimmista syistä, joka saa hakeutumaan salille kerta toisensa jälkeen.

Mutta, samoin kuin hampaiden kanssa, liikunnan varsinaisia vaikutuksia saa odottaa. Ja mitä isommat odotukset, sitä kauemmin siihen menee. Onneksi jotain alkaa tapahtua oitis. Sydän, verenkierto, keuhkot, aineenvaihdunta sun muut terveyden suhteen olennaiset elimet ja tapahtumat alkavat voimaantua saman tien. Samoin käy lihaksille; habat alkavat kuulemma kasvaa jo parissa viikossa. Ja siitä sitten, mitä enemmän tekee, sitä enemmän se vaikuttaa, tosin eteneminen ei suinkaan ole lineaarista. Välillä kunnon koheneminen ottaa hyppyaskeleita ja välillä se jauhaa paikallaan. Ja jotta jotain tapahtuu, täytyy  tekemisen olla säännöllistä ja tehokasta, muttei kuitenkaan liian, jottei homma käänny itseään vastaan. Välillä täytyy levätä.

Lue myös: Lepopäivä ja liikunta – vinkit treenaajalle lepoon

Ratkaisun aika

Mutta takaisin rutiinin rakentamiseen. Seuraavana Clearin listalla on helppous. Mitä helpompaa tekeminen on, sitä todennäköisemmin se juurtuu rutiiniksi. En tiedä, tarkoittaako Clear väitteellä itse tekemisen vai tekemisen mahdollistamisen helppoutta, mutta jäin miettimään jälkimmäistä. Kuten ensimmäisessä julkaisussani totesin, lenkille lähteminen kotiovelta on helppoa, kuntosalille täytyy siirtyä. Laskin, että työpaikaltani on salille matkaa 1,8 kilometriä ja reitti on alun ja lopun käännöksiä lukuunottamatta luotisuora. Se ei ole työmatkani varrella, mutta kokonaispituuteen verrattuna lisäys on olematon, joten päätin kestää sen.

Clear ehdottaa myös riman madaltamista. Alkuun riittää kuulemma, että nostaa jumppavaatteet näkyville. No, se on jo tehty ja vaatteita on esitelty jo salillakin, joten kohotan hieman rimaa. UKK-instituutti peräänkuuluttaa vähintään kahta treenikertaa viikossa – päätin laskea sen yhteen ja nostaa sen takaisin kahteen sitten, kun huomaan haluavani sitä. Ja jos homma lähtee rullaamaan, veikkaan, että haluan.

Ja nyt päästään asian ytimeen.

Oma teesini on seuraava: Jos haluan, että lihaskuntoilu ja kuntosalilla käynti tulee säännölliseksi osaksi elämääni, on minun unohdettava rutiinit ja ryhdyttävä rakentamaan hommaa toisesta päästä. Silloin rutiini-sanaa käytetään vasta lopussa, ei raaka-aineena.

Niinpä jokainen kerta, jonka käyn kuntosalilla on enemmän kuin ennen ja se on tärkeän asian äärellä hyvä juttu. Eikä siinä kaikki. Systeemillä on tapana ruokkia itseään; kun huomaan, että lihakset vahvistuvat, haluan vahvistaa niitä lisää. Ja kun ryhti paranee, en halua menettää sitä. Ja kun vedän leuan, haluan vetää toisen.

Eli hiiteen koko rutiiniajattelu.  Nyt lähden salille – en siksi, että että olisi pakko, vaan siksi, että haluan nähdä, olenko oikeassa.