Fustra-tarinani: -30kg vuodessa!

”Nyt, yli vuoden Fustra-treenien jälkeen ja yli 30 kiloa kevyempänä olen kuin eri ihminen. Hymyilen paljon enemmän. Puolisoni ihastelee muuttunutta olemustani päivittäin, ja kieltämättä se imartelee vielä 25 yhteisen vuoden jälkeenkin. Lapseni näkevät kotona hyväntuulisen ja ei-väsyneen äidin. ”

Onnistumistarinani:

Olen onnistunut pudottamaan painoani yli 30 kiloa. Ihmiset ympärilläni kysyvät, että mitä ihmettä olen tehnyt. Vastaus on yksinkertainen: ”lisännyt liikuntaa ja muuttanut ruokailutapojani”. Seuraava kysymys yleensä on, että onko ollut helppoa. Siihen ei voi vastata kuin yhdellä tavalla: ”on ja ei”.

Vanhaan elämäntyyliini en halua palata. Painavimmillani ollessani en tosiasiassa ymmärtänyt, miten paljon liikakilot haittasivat elämääni. Sen oivalsi vasta kun oli pudottanut ne. Laihduttamisen ja liikunnan terveysvaikutuksista jokainen vähänkin aikaansa seuraava ihminen saa lukea jatkuvasti. Mutta sitä en olisi uskonut, kuinka paljon ILOA liikunnasta ja painonpudotuksesta saa.

Kuvittelin olevani kova liikkumaan myös läskiaikanani, todellisuudessa liikuin puuskittain (3 viikkoa aktiivisesti sitten taas kuukauden tauko) ja palkitsin itseni treeneistä – herkuilla. Vuonna 2011 Naisten kympin kävelysarjaan lähtiessäni olin kauhuissani, että mihin olen ryhtynyt. Ja lujille se kymppi ottikin! Olin jollain tavoin alistunut kohtalooni, että minä nyt vain olen ylipainoinen ja laihduttamisen suhteen toivoton tapaus. Joka kerta istuutuessani tarkistin vaistomaisesti, että onko tuoli riittävän tukeva. Kulkiessani ihmisten välistä mietin, että onko kulkuväli riittävän suuri. Neljän tunnin lentomatka sattui lonkkiin, ja ajattelin ihan tosissani, että en voi enää koskaan lähteä mihinkään kaukaisempaan maahan lomalle. Olin ihmeissäni, että miksi kauniista vaatteista ei löydy suurempia kokonumeroita. Kovasti myös harmitti se, että en enää koskaan voi juosta.

Muutos elämäntavoille edellyttää, että jotain merkittävää tapahtuu ja sen johdosta syntyy päätös, että näin ei voi jatkua. Minun kohdallani tuo merkittävä tapahtuma oli heinäkuussa 2011, kun oireideni perusteella luulin sairastuneeni diabetekseen. Netissä surffatessa löysin itsestäni kaikki tautiin liittyvät fyysiset oireet. Näin kauhukuvia mielessäni: ei enää koskaan paljain varpain hiekkarannalle, jalan amputointi, näön menettäminen, en näe tyttäreni ylioppilasjuhlia, jne. Päätin, että itsesäälin sijaan katsonkin eteenpäin: mitä voin tehdä, että kauhukuvat ei toteudu.

Ystäväni ehdotuksesta aloitimme yhdessä fustraamaan syksyllä 2011 ja saimme itsellemme personal trainerin, jonka ohjauksessa toimiminen on ollut kivaa. Ja väitän, että avaintekijä onnistumiseeni on se, että on ollut KIVAA! Helppoa ei ole ollut, koska nelikymppisenä olen joutunut muuttamaan ajattelutapojani. Kaikkitietäväinen minä on muuttanut käsityksiään ruokailusta, liikunnasta ja toisen ihmisen kuuntelemisesta. En todellakaan ollut mikään helppo ohjattava alkuun, tiesinhän kaiken itse parhaiten. Pikkuhiljaa syksyn kuluessa ja tulosten näkyessä tein suuren oivalluksen: PT:ni yrittää parhaansa mukaan auttaa minua. Sekin kaikkitietäväisen minun piti keksiä itse! Mutta siitä oivalluksesta syntyi yhteistyöhaluinen ja sitoutunut treenari-PT-suhde. Ja tärkeä oivallus oli sekin, että kaikkea ei tarvitse tehdä yksin. Kun treenissä on mukana ystävä ja ammattitaitoinen PT, itselle jäävän työn osuus on pienempi.

Painonpudotuksen ja lisääntyneen keskivartalon hallinnan myötä aloitin keväällä 2012 uudelleen juoksuharrastuksen. Naisten kymppi 2012 meni hölkäten koko matka ja maalisuoralla hikeen sekoittuivat ilon kyyneleet. Kuulin korvissani PT:ni kannustavat sanat ”sinähän juokset”. Syksyllä 2012 juoksin ensimmäisen puolimaratonini. Loppumatkasta kävin itku kurkussa mielessäni läpi, miten olen puolisoni, ystäväni ja PT:ni avulla päässyt siihen missä olin. Toteutin samana syksynä myös pitkäaikaisen haaveeni: lähdin puolisoni kanssa Pariisiin juoksemaan pitkin Seinen rantaa.

Nyt, yli vuoden Fustra-treenien jälkeen ja yli 30 kiloa kevyempänä olen kuin eri ihminen. Hymyilen paljon enemmän. Puolisoni ihastelee muuttunutta olemustani päivittäin, ja kieltämättä se imartelee vielä 25 yhteisen vuoden jälkeenkin. Lapseni näkevät kotona hyväntuulisen ja ei-väsyneen äidin. Nautin siitä, että oloni on ryhdikäs ja itsevarma. Tunnen itseni hyvinvoivaksi ja kauniiksi. Näin uskallan sanoa nyt, kun olen pohjalta noussut.